1800-luvun Jyväskylään sijoittuvaa Sielulintua kirjoittaessani tulin peranneeksi alueen kirkonkirjoja ja lukuisia muita lähteitä. Niiden kautta piirtyi mielenkiintoinen kuva kaupungin alueilla eläneistä henkilöistä sekä niistä uskomuksista, joita aikakauden ihmisillä oli.

Yksi nykypäivänä jo unohtuneista kauniista, ihmistä suojanneista tavoista oli sielulintu. Kuolema oli läsnä jokaisessa päivässä, ja tuon pienen esineen avulla pyrittiin pitämään rakkaita turvassa myös yön pimeimpinä hetkinä: olihan kyseessä veistos, jonka tehtävä oli levätä makuuhuoneessa unta turvaamassa.

Tuo maailmanpuussa elänyt lintu antoi ihmiselle syntymässä sielun ja kantoi sen pois tämän kuollessa, jotta henki ei olisi kadonnut ruumiin mukana. Sielulinnun ajateltiinkin kulkevan ihmisen mukana koko tämän maallisen vaelluksen ajan. Se ei ollut kaikilla samanlainen, vaan lintu kertoi kantajastaan: Pienen lapsen sielulintu oli luonnossa pikkulintu kuten pääskynen tai tilhi, merimies sai seuralaisekseen lokin, syntinen naakan ja vanha piika huuhkajan.

Erityisesti unen aikana sielulinnun uskottiin olevan vapaa kulkemaan, ja jos lintu ei ehtinyt palata ruumiiseen ennen heräämistä, nukkuja joko sairastui vakavasti tai kuoli. Veistoksen tehtävä olikin pitää huolta sielulinnusta ja siten suojata nukkujaa. Veistettiinpä niitä vainajallekin, jotta tämän sielu ei olisi jäänyt vangiksi omaisten uniin.

Joskus sielulintu ei päässyt kuolemassa palaamaan maailmanpuuhun, vaan jäi kummittelemaan elävien riesaksi. Näin kävi erityisesti silloin, kun ihminen oli kohdannut väkivaltaisen kuoleman. Tällöin hänen sielulintunsa oli veririntainen lintu, ja sielu saattoi jäädä kummitelemaan ihtiriekkona. Se pelästytti matkalaisen hevosia, jarrutti kärryjen kulkua, johdatti epäonnista kulkijaa harhaan virvatulena tai saattoi jopa ilmiintyä lapsen hahmossa pelottelemaan matkalaisia.

Ihtiriekot eivät olleet kuitenkaan pelkästään pahoja, sillä vaikka turhautunut sielu saattoikin olla aggressiivinen, tuo räyhähenki vain pyysi apua, jotta ruumis saataisiin siunattuun maahan ja murhaaja oikeuden eteen. Vasta silloin ihtiriekko pääsi pois kuolevaisten maailmasta.

Nykypäivän arki ei ole enää samalla tavalla täynnä vaaroja ja riskejä: elantomme ei ole enää yhtä riippuvainen säistä, eivätkä flunssat tai mahataudit korjaa säännöllistä satoaan. Siitä huolimatta omallakin yöpöydälläni lepää nuori, puinen sielulintu – tietysti suvun kotitilan puusta veistetty.