Sanonta on meillä käytössä vielä tänäkin päivänä, mutta 1800-luvun ihmiselle tuo tuttu lause oli käytännön ohje: silloin kun oli tapana, että ennen uuden talon rakentamista piti isännän mennä metsään ja nukkua yö sillä paikalla, mihin aikoi torppansa rakentaa. Kuusenhaltija sitten kertoi yön aikana, kannattiko paikalla asua.

Kuuset olivat muutenkin tärkeitä aikansa ihmisille, sillä niitä pidettiin siltana, joka yhdisti toisiinsa elävien ja kuolleiden maailmat. Siksi kuusi oli arvostettu pihapuu – se kun suojeli taloa ja piti kummitukset loitolla. Mikä tahansa kuusi ei kuitenkaan kelvannut pihapuuksi, sillä talon haltijapuun tuli olla rakennusta nuorempi. Niinpä tonttia raivatessa taitettiin raivatuista puista talteen vesa, joka sitten istutettiin pihalle talon suojaksi. Vanhempi puu ei kelvannut, sillä ajateltiin, ettei sellainen taittuisi ajamaan itseään nuoremman talon etua. Samasta syystä oli myös tärkeää, että talo ja puu olivat samaa verta. Etenkin pihlajat olivat tärkeitä kotipuita, koska niitä pidettiin erityisinä onnen tuojina.

Pihlajasta saatettiin tehdä myös risti oven yläpuolelle estämään pahan sisääntuloa, ja samasta syystä kynnykset rakennettiin mieluusti männystä. Estipä pihlaja myös kuolleiden kummittelua, kun sellainen istutettiin vainajan haudalle. Paha savustettiin ulos torpasta katajan avulla, ja samasta syystä perustuksiin kätkettiin katajan oksia. Suojattiinpa sillä myös lehmiä juhannusöinä, jolloin piru kulki erityisen vapaana. Hieman erikoisempi perinne oli puolestaan se, että seinään tehtiin reikä, sinne kätkettiin emännän hiuksia ja suljettiin kolo sitten leppäpuisella tapilla. Silloin vaimo ei päässyt karkaamaan.

Metsässä kulkijoita uhkasivat monenlaiset vaarat, kuten maahiset. Niiltä metsässä yöpyneen kulkijan pitikin pyytää suojelusta yöksi, jottei nukkuneen sielu päässyt vaeltamaan pitkin metsiä ja tullut vainajasielun kaappaamaksi. Ajattara puolestaan oli rumalla äänellä nauranut naishaltija, joka yritti ihtiriekon tavoin johtaa kulkijaa harhaan. Nämä metsänhaltijat pystyivät kätkemään ihmisiä ja eläimiä metsänpeittoon, mikäli metsää ei kunnioittanut. Jalavan alle ei kuitenkaan kannattanut nukahtaa, sillä silloin saattoi käydä niin, ettei kulkija enää herännytkään – unien kun sanottiin asuvan kyseisessä puussa.

Nykyään koputamme puuta estääksemme epäonnea, mutta 1800-luvun metsämies teki niin mennessään kaatamaan puita. Silloin puunhenki osasi lähteä puusta ennen sen kaatamista, eikä seurannut tukin mukana kotiin – ja aiheuttanut ongelmia. Erityisesti tammi oli puu, jonka runkoa kannatti koputella myös hyvän onnen toivossa. Lohdullinen puu oli myös haapa, jonka lehtien kahinan uskottiin kertovan kuolevalle ihmiselle, ettei tästä maailmasta lähtemisessä ollut mitään pahaa.

Vielä tänäkin päivänä metsässä kulkiessaan saattaa nähdä vanhoja puita, joiden rungoista on leikattu pois pilkka eli pieni kuorenpala ja alimmat oksat on karsittu pois. Näitä karsikkomäntyjä käytettiin eräänlaisina hautamerkkeinä: kuoren alta paljastuneeseen kohtaan kaiverrettiin ikään kuin hautakivi. Saatettiinpa tehdä jopa niin, että kirkolle mentäessä kuski teeskenteli kärrynpyörän rikkoutuneen, ja hyppäsi kyydistä tekemään merkintänsä. Kun vielä hautajaisista palatessa pyyhittiin reitti kuusenoksilla, vainaja ei enää löytänyt takaisin kotiinsa.

Puita käytettiin myös sellaisiin tarkoituksiin, joita nykyihminen ei tulisi ajatelleeksi. Koivunmahlalla pestiin kasvot, koska se kaunisti, esti ruskettumasta ja poisti rumina pidetyt pisamat, eikä lepästä saanut tehdä paimenpilliä, sillä sen punainen kuorineste muistutti suden verta. Siksi lepästä tehdyn pillin uskottiin houkuttelevan petoeläimiä karjan kimppuun. Leppä oli myös maahisten puu: ne tekivät siitä mielellään vaihdokkaita kehtoihin ihmislasten tilalle. Siksi monet vanhemmat laittoivatkin lasten sänkyihin lehmuksen oksia, sillä niiden uskottiin paitsi antavan hyvän unen, myös pitävän pahat henget ja vaihdokkaat loitolla.